Kauheasti kyseltiin, että onko pennuilla jo silmät. Biologina veikkaan että on, ja että ovat itse asiassa kehittyneet paikalleen jo ennen syntymää. Näyttöä tästä ei tietty ole ollut, sillä näköelinten edessä on ollut tiukka nahkaverho. Tutkimaan siis. Aleksanteri Suurella (Fig. 1a) oli jo aikalaillakin aukinaiset silmät! Elviskin (Fig. 1b) jo tirkisteli. Hih! Illalla myös Kaarle III:n (Fig 1c) havaittiin vaklivan maailmaa pikku rakosista.

Fig. 1 a-c. Naamareita.

Koitin ottaa pennuista yksilökuvia heikolla menestyksellä. Eipä hätää, Riikka on tulee huomenna, ja kokemuksensa ja kameransa takaavat pentue-esittelyn. Tsekatkaa siis Frosty Field's -kennelin sivuilta alkuviikosta! http://frostyfields.vuodatus.net/

Vähänkään järkevän kuvan sai Remuksesta (Fig 2a) ja Romuluksesta (Fig 2b). Anna Boyle, 6. pentu ja poika siis, jäi nyt kuvaamati.

 

Fig. 2 a-b. Naamareita.

 

Pennut ovat alkaneet nyt nuolla toisiaan ja mua ja äitiään, ja yrittävät imeä kaikkea. Ne myös kävelevät kunnon kännikävelyä. On kyllä hyvä, että luonto hoitaa kävelevälle organismille silmät, nimittäin tuo "random-walk" on älytöntä. Pennulla on epäilemättä päämäärä, ehkä määrittelemätön sellainen, ja sinne pääsee taapertamalla ja kaatuilemalla. Matka kuitenkin päättyy aina yhteentörmäykseen, jossa keskustelu on kovaäänistä.

- Elä &_%##&" töni, mää nukun!

- No elä vihti maata mun eessä! Mää on menosa ny!

- Kato työs perään, äläkä törmäile!

- Kahto ihte! Mää en näe mittään!!!

Oikeasti kyseessä ei ole dialogi, sillä nuo eivät edes kuule mitään...Aisteja odotellessa.

Välillä kakarat ovat kyllä suloisia (Fig. 3 a), ja sen myöntää myös Suppis (Fig 3b). Victorian jälkeen Supo on muuten pitänyt pentulan mahtavan puhtaana. (= en suosittele ottamaan vastaan tervetulosuutelmia tältä kaverilta.)

Fig. 3 a-b. Perheidylliä.

 

Visioiden puuttuminen oli teemana myös mun ja Takun illan kesätyöpaimennuksissa. Eka paikka meni ok, ottaen huomioon että mun piti osata laskea 74:ään (Fig. 4). Toka paikka menikin sitten säätämiseksi. Koko viime kesän Taku oli hakenut mulle lampaat valmiiksi portin viereen jo ennen kuin olin saanut saappaat jalkaan - tutut, ennustettavat lampaat ja tuttu paikka. Noh, nyt se koitti samaa, mutta puudelimenneisyytensä muistaen ei flänkännyt vesiliejuun vaan menetti puolet porukasta, jotka lähtivätkin ns. tangentin suuntaan kohti laitumen toista päätä. Tässä kohti lampuri-Katjalta tuli viesti, jossa kerrottiin laitumien lammasmäärät ja ehdotettiin helpottamaan laskemista jakamalla lampaat kahtia. Vastasin, että tulikin jo jaettua ja varsin perusteellisesti.

Fig. 4. Kaikki on vielä kontrollissa.

 

Päästin kuitenkin loputkin edellisten perään, kun en tiennyt menivätkö uuhi-karitsajaot ihan nappiin. Tuskin. Lähdimme siis rämpimään Takun kanssa viiden hehtaarin laitumen toiseen päähän ajatuksena palauttaa kaverit takaisin vetiselle puolelle. Ne eivät liiku kunnolla puolten välillä, mutta silloin kun liikkuvat, niin menevät LUJAA (tai tämä on meidän ongelma...) Lampaat taisivat olla pitkässä heinikossa kahdessa porukassa, ja Taku haki toisen porukan. Mutta jätti yhden uuhen! Aaaargh. Koitin sit ajaa porukan takaisin yksinäisen tykö, mutta mokasin ite oikein kunnolla ja taas lähdettiin taka-tangentin suuntaan, eli puolet lähti takaisin sinne vetiselle puolelle.

Heiteltyäni itseäni aikani kivillä, ja luettuani Katjan viestin siitä, että kaverit voisikin koittaa pitää kahdessa porukassa maisemanhoidollisista syistä, menin laskemaan jäljelle jääneet päkättäjät. Lähtiessäni ne päkättivät varmaan sille toisesta porukasta jääneelle uuhelle ja nähtäväsi tämä löysi muut (ainakin loppuen lopuksi kaikki olivat paikalla). Noh, Taku oli ottanut vetiselle puolelle lähteneet lampaat kiinni, ja laskettuani ne totesin että ou jee, 1 karitsa puuttuu. Noh, takaisin toiselle laumalle. Karitsa löytyi matkalta, otin syliin ja kannoin vetiselle puolelle. Todetakseni ettei sen äitee ollutkaan tässä porukassa. Jeejee.

Päätin ajaa porukat yhteen ja lähtä kotio, henkisistä syistä tällä kertaa. Noh, se yksi karitsa jäi muista, kun oli kerta hukannut äitinsä ja oli henkisesti ihan todella hukassa. Otettiin siis se kiinni Takun kanssa ja taas kantamaan karitsaa toiselle puolelle. Se oli aika mutainen, mutta puhdistui siinä sylissä... Laumojen jälleennäkeminen oli iloinen, karitsa löysi kai äitinsä ja kaikki olivat kai kasassa. Taapersimme - kaksi epäonnistunutta kaupunkilaispaimenta - takaisin autolle yltäpäältä mudassa ja sääskenpoikasissa.

Hienointa oli, että koko tämän tunnin performanssin ajan Kimmo ja hänen saksalaisvieraansa olivat odottaneet autolla.

Olin todella järkevästi jättänyt auton paikkaan, jossa luonto koostui ruo'osta ja sääskistä ja iso tie peitti tehokkaasti alleen lintusten äänet. Laitumellekin tuosta paikasta näkee vain kolmen metrin kaistaleen, sillä aidan takana rehottaa ruovikko. He olivat siis aina välillä nähneet mut aidan takaa, kun kannoin karitsaa johonkin suuntaan ja loiskuttelin nilkan syvyisessä vedessä superkuraisen koiran kanssa.  Ei siis ollut kuin yksi kysymys esitettävänä hämmentyneille sakemanneille: "Mitä te muuten siellä Saksassa harrastatte?"