Supo eli Pikkupaimenen Ready Steady Go 9.9.2004-29.8.2011

Keväällä 2011.

Eilisestä tuli se päivä, jolloin Supo muutti koiraitten taivaaseen Oonan ja Patun tykö. En olisi kyllä uskonut, että Supo, tuo just tullut pentukoira lähtisi ennen Takua. Viikon kuluttua se olisi täyttänyt vasta 7. Kummallinen ajatus, ettei sitä Kaikista Kauneinta Koiraa enää ole.

Ei tämä nyt ihan yllätyksenä tullut - mutta eipä paljon muutakaan. Tähän kytkeytyvistä sairaalareissuista ensimmäinen oli joulukuun puolivälissä, jolloin Supo kröhi. Syy ei selvinnyt, mutta muistaakseni lääkäri sanoi, että voi olla vain pitkittynyttä flunssaa - tai sitten jotain vakavampaa. Uutena vuotena kaverin pää ja kaula turposivat hurjasti. Eläinlääkärissä otettiin kuvia, ja todettiin tulehdusarvojen olevan hiukkasen koholla ja keuhkojen brankeolien näkyvän vähän turhan selvästi. Supo sai antibioottikuurin, ja selvästi parani. Keväällä se oli ihan oma itsensä. Tai no, oma hullun lailla menevä itsensä se ei ole ollut pariin vuoteen. Syynä on ollut selkään tullut spondyloosi eli luutuminen - tai sitten tähän tautiin liittyvä joku oire. Joka tapauksessa aamut alkoivat Rotin ja Supon sylipainilla olohuoneessa.

Raahessa pääsiäiskokolla 2011.Kuva Jukka Pekama.

Kesällä Supo oli paljon Stinan ja Otson tykönä kesäkoirana. Juhannuksena se tuli takaisin reippaana, hyväkuntoisena ja onnellisena. Ja puhtaana ja harjattuna. Tuli oikein huono omatunto oman retuperäisen koiranpidon takia... Tyyppi ui ja riehui ihan normisti. Seuraavan kerran se tuli takaisin kotio heinä-elokuun vaihteessa, ja tällöin kunto oli heikentynyt. Takana oli ollut ripulikausia, ja laihtumista, ja koira tuntui jäykistyneen ja pää taas vaihteeksi turvonneen. Turvotus paheni, ja vaikutti ihan kuin koko etuosa olisi kerännyt nestettä. Tämä vaikutti tietty myös hengitykseen. Vein sen lääkäriin. Taas kuvailtiin ja ihmeteltiin turvonneita sylkirauhasia/imusolmukkeita. Lääkäri ei oikein osannut sanoa mitään, mutta taisi kyllä epäillä pahaa näin jälkeen päin ajatellen. Sovittiin että pitkä antibioottikuuri, ja jos ei auta  niin otetaan näyte sylkirauhasista tai imusolmukkeista. Mökkireissulla en olisi ottanut Supoa enää mustikkareissulle, mutta se karkasi mun perään ja jaksoi kohtalaisesti mukana. Tämän jälkeen kaveri meni takaisin Kesäkoiran virkaansa vielä pariksi viikoksi. Ajattelin, että jos se sairastaa, niin se EI halua olla laitumen reunalla eikä välttämättä laumassakaan. Stinalla ja Otsolla se sai olla Prinsessa. Kolmannen viikon kohdalla oli selvää, että antibiootti ei ole auttanut. Tilasin koiraa näkemättä eläinlääkärin, ja totesin Supon kotiotullessa, että syytä on mennä. Silmien turvotus oli onneksi laskenut. Koira oli kuitenkin jaksanut vielä olla mukana menossa, ja oli ollut ihan reipas ja pahin kröhinä hengityksestä oli häipynyt. Ruokahalu oli kasvanut hurjaksi, ja se oli jopa pöllinyt kaiken ruuan minkä löysi hoitopaikassaan. Olimme lisänneet ruoka-annosta, mutta tyyppi vain laihtui. Paino sen sijaan nousi... Se oli 20,5 kg vaikka kylkiluut tuntuivat. Ajattelin, että pari kiloa on nestettä etuosassa.

Supo tuli torstaina kotio, ja tuntui jo viikonloppuna paljon huonommalta. Ei se enää halunnut tulla kävelyllä, maha meni taas löysäksi ja henki kulki erittäin heikosti. Yöllä kävin katsomassa, onko se hengissä ja laitoin tyynyä pään alle. Alkoi tuntua epätoivoiselta. Se lähinnä läähätti, kerjäsi ruokaa ja joi.

Maanantaina uusi eläinlääkäri aloitti sydämestä, jonka äänet kuuluivat heikosti. Ei ollut nestettä sydänpussissa, ja pumppu hakkasi ihan tasaisesti ja supistui kunnolla. Nähtävästi ruhossa oli niin paljon nestettä kertynyt, että äänet kuuluivat huonosti. Kilpirauhastesti, verikokeet, borrelioosi - ei mitään. Valitettavasti. Lisää röntgenkuvia - ei mitään. Silmänpaineetkin mitattiin, ja nekin olivat ok.  Lopputulemana oli, että tyypillä on vaikea hengittää, ruoka ei imeydy, nestettä on kertynyt, eli hengitysteissä ja imusuonissa on ongelmaa. Ja että ongelma on kaulan alueella. Ja että kaulassa ja päässä on RUNSAASTI liikaa tavaraa, joka ei ole pelkkää nestettä. Eipä sitä enää tässä vaiheessa paljoa mitään ole tehtävissä. En halunnut lähteä Helsinkiin kuvauttamaan kaulaa tarkemmin, sillä sitten oltaisiin todettu, että syöpä on juu, mutta mitään ei silti voi tehdä. Enkä olisi pystynyt odottamaan Supon kanssa enää pitkään, se ei ollut kunnossa. En halunnut, että se kärsii yhtään enempää, ja nyt se ei vielä ollut kivulias, vain väsynyt ja jatkuvasti nälkäinen.

Otin Takun ja Rotin mukaan, ja menimme koko porukka klinikan taakse kallioille. Mustat bortsut riehuivat kepin kanssa ja Supo söi ruohoa. Soitto Kimmolle ja soitto Riikalle, ja päätös tuli varmistettua. Soitto Stinalle ja Otsolle, mikä oli kamalaa, ja olen niin niin niin pahoillani siitä että tässä kävi näin. Soitto Elinalle ja äitille, sillä tuntui että näille piti saada sana ennen lopettamista.

Tuntui pahalta jättää Supo sinne. Hautaan vienti olisi ollut parempi vaihtoehto. Nyt saamme tuhkat uurnassa parin viikon kuluttua, ja viemme Supon Raaheen metsäpalstamme mökin eteen. Siellä on juuri keväällä tehty kivikasa Oonan haudan päällä. Sen alle, Oonan viereen, laskemme Supon. Kultaisen koiran. Voi hyvänen aika.