Elämä Piikkiössä saa nyt uuden käänteen, kun Piikkiönlahti vetää jäähän ja alamme tehdä varovaisia tunnusteluja tälle uudelle elintilalle. Koko perhe etenee vähän vähältä rannasta ulospäin jään ääntä kuunnellen ja Kimmon koeavantojen jäänpaksuutta tarkkaillen. Takulla ja Supolla on kyllä oma yliaistinsa jään suhteen. En kyllä vieläkään tiedä kannattaa niiden antamaan infoon suhtautua ylenkatseella vai vakavasti! Välillä kaksikko painaa hepulikiitoa sivuloikin, mutta välillä taas kaverit vetävät ihan matalaksi ja hakeutuvat tarkasti meidän taakse teputtamaan. Tämä tapahtuu ainakin silloin jos jää mouruaa tai jos siitä näkee läpi. Näissä tilanteissa ihmisetkin kyllä tuntevat muutaman ylimääräisen lyönnin rinnassaan... Hiihtämiseen lumi ei vielä riitä, ja luistimille jää on vähän röpöläistä. Retkiluistimilla pääsisi hyvin, mutta tällä motoriikalla ja epäurheilijan ruumiinvoimilla en edes kuvittele laittavani mitään pitkiä teriä töppösten alle. Nenähän niihin teriin silpoituu, kun tahatonta kolmoiskierrettä hypätessäni saan terät ristiin ja lennän klyyvari edellä jäähän.

Supon eilinen lenkki oli perus aarteenetsintäreissu. Rantaan mennessä se tavoistaan poiketen piipahti jonkun pihassa, ja kun huusin tyyppiä tykö, tultiinkin sieltä naama virneessä laukaten. Oli pistänyt nokkaan Aarre, eli 15-senttisen tuoreen kylkiluun palasen haju. Vaihdoin kylkiluun rukkaseen, ja kiroilin typeryyttäni kun en kanna mukana mitään vaihtokauppakarkkia. Rukkasen repiminen ja heittely onneksi kelpasi, ja luustakin sain pienen lihakrämmäleen makua antamaan. Kotiin tullessa tulimme peltojen läpi tavallista reissuamme Supo edellä jänisten reviirinkäyttöä tutkiskellen. Jossain vaiheessa Supo kuitenkin löysi uuden Aarteen, ja pinkoi sata lasissa mun tykö esittelemään löytämäänsä heijastinliiviä! Kimmo tunnistikin sen Supon ja Takun omaksi liiviksi, joka oli mystisesti kadonnut lenkillä muutama päivä aiemmin.  

Tämän löytämisen riemun ja Vinka-Katjan kanssa käydyn jälkitreenikeskustelun jälkeen päätin, että NYT. Nimittäin NYT lopetan ajattelemasta, että Supon jälki olisi edelleen makkarajälkeä ja keppejä jotenkin joskus opeteltaisiin. Makkarajälkeä en nimittäin saa tehtyä, ja tuo lumikin jo tuli. Tein siis tänään eka kertaa pellolle pienen jäljen, johon laitoin neljä keppiä. Kepit olivat tarpeeksi isoja leikkimiseen, mutta tarpeeksi pieniä ollakseen näkymättömissä. Kaikki löytyivät, ja kaikista tuli Supolle iso ilo. Kepit ovat sille nimittäin aika tärkeitä osia todellisuudesta. Vauhdikastahan tuo meno oli, mutta nokka pysyi maassa ja koira palkkaantui kepeistä. Katsellaan mitä seuraavalla kerralla tapahtuu. Voisi tehdä pitemmän jäljen ja laittaa enempi keppejä osittain lyhyin välimatkoin.

Tokossa Supo sai tehdä hyppyrataa, jossa ideana oli hyppytekniikan löytäminen. Tämän lisäksi kokeilimme noutoa A-esteen yli. Eipä siinä mitään vikaa ollut, tarvii vaan treenata koira tuomaan kapula mun eteen. Sit tarvis hankkia eri painoisia kapuloita. Taku joutui menemään agipikiä mun kanssa, mutta eipä sitä näytä kiinnostavan, että kuka sitä laivaa ohjaa. Hyvin meni. Kepit on opetettu vanhoin metodein, ja koira tarkkailee ihmistä ihan liikaa. Se ei pysty itsenäiseen työhön, vaan kepit menevät hyvin jos menen oikealla puolella, mutta jos olen vasemmalla, viimeinen väli jää melkein aina menemättä. En uskaltanut koittaa ohjureita ilman ohjausta, mutta ehkä niitä kannattaisi koittaa.

Ai joo, Pixi eli Supon puoliveli isän puolelta (Coh x Skippy) saattaa tulla isäksi. Äiteenä on Takun puolisisär isän puolelta, eli Willa (Nasta x Niko). Oikeita nimiä en tähän kirjoita - en niinkään olettaen lukijan ne tietävän, vaan ihan siksi etten niitä muista enkä jaksa ettiä... Menevät Muttaburran kennelille, sieltä löytyy lisätietoa!